(ja vielä isompi *HUOH* sen jälkeen kun ensimmäinen kirjoitukseni hävisi bittiavaruuteen ennen julkaisua)

En olisi uskonut päätyväni tähän. Tuskailemaan, kun mies ei halua lasta ja itse haluan sitä enemmän kuin mitään. Tilittämään asiasta nimettömänä koko maailmalle.

Olemme kolmekymppisiä. Minä haluan lapsen. Mieluiten heti. Mieskin haluaa, mutta ei tiedä koska. On puitteet kunnossa: työpaikat, talo ja auto (sikäli kun niitä missään tiedusteltaisiin, jos haluaa lapsen). Ymmärrettävästi myös tuttavat ovat alkaneet kysellä, koska meille tulee lapsi. Olen vastannut, että se ei ole minusta kiinni. Eikä se ole edes vitsi.

Onko asiasta puhuttu? On sen verran, että tiedän miehen haluavan lapsia, enemmän kuin yhden. On suunniteltu nimiä ja kummeja. On jännittyneenä odotettu raskaustestin tulosta, ja todettu että lapsi ei olisi missään tapauksessa katastrofi, vaan iloinen yllätys. Mikä sitten on ongelma? Mies. Mies on se ongelma.

Olen lopettanut viime vuoden puolella e-pillereiden syömisen migreenin vuoksi. Meillä luotetaan varmoihin päiviin ja kondomeihin. Voisin siis teoriassa tälläkin hetkellä tulla raskaaksi. Olen kuitenkin katsonut velvollisuudekseni informoida miestä, kun tärppipäivät ovat meneillään. Silloin meillä sitten ehkäistään. Ja seksi enemmän vituttaa kuin on nautinto. Toinen haluaisi jättää ehkäisyt kokonaan pois, toinen ehkäisee suorastaan hysteerisesti.

Meillä on ollut ja on vieläkin vaikea parisuhde. Tai ei suhde ole vaikea, vaan me olemme vaikeita. Toinen (mies) on arka taivaanrannanmaalari, stressaaja, vaatii itseltään paljon. Menneisyyden mörköjä kaapissa ihan riittämiin. Toinen (minä eli nainen) taas mustavalkoisesti ajatteleva jäärä, jonka on vaikea myöntää olevansa väärässä. Kävelee yli isommankin ihmisen, jos annetaan. Tämä blogi on sitä varten, että en kävelisi tässä asiassa miehen yli. Ajattelin purkaa täällä turhautumistani, kiukkuani ja suruani. On meillä kuitenkin kivaa, rakastamme toisiamme tottakai, ja olemme ne suurimmat särmät saanet hiottua (toivottavasti). Toivon voivani vielä joskus liittää tänne kuvan pienestä ihmistaimesta, jonka nuo kaksi edellämainittua särmikästä persoonaa ovat yhteistuumin saaneet aikaan.

Joskus toivoisin olevani lestadiolainen tai eläväni 1900-luvun alkupuolta. Eipä tarvitsisi tehdä päätöstä koska lapsia sopisi tulla. Niitä vain tulisi, jos harrastaisi seksiä. Modernit ehkäisymenetelmät eivät tässä asiassa ole vapauttaneet naista, vaan pikemmin kahlinneet. Kun nainen tai pari voi itse päättää, milloin lapsen sopisi tulla, siitä on samalla tullut valtava kynnys ylitettäväksi. Ihminen alkaa asettaa itselleen mielettömiä vaatimuksia, eikä nykyinen vaativa elämä helpota mitenkään asiaa. Meidät on kasvatettu ajattelemaan, että lapsuus voi vahingoittaa ihmistä koko loppuelämäksi. Ei mikään kevyt taakka tulevalle vanhemmalle.

Luin täällä erästä blogia, joka eteni miehen suostuttelemisesta lapsenteon kautta hedelmöityshoitoihin. Pelkään samaa. Olen itse asiassa melko vakuuttunut, että elämällä on suunniteltuna minun varalleni pikku practical joke: pistetään nainen syömään e-pillereitä 15 vuotta ja sitten toteamaan, että itse asiassa ei koskaan voi tulla luonnollisella tavalla raskaaksi. Ei, meillä ei ole suvussa lapsettomuutta (ainakaan tietääkseni). Minulla ei ole perussairauksia, jotka voisivat vaikeuttaa lapsensaantia. Pientä ylipainoa ei kai tässä kohtaa tarvitse vielä laskea? Silti pelkään, että olen lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä kun mies vihdoin ilmoittaa olevansa valmis. Ja siinä kohtaa, kuten kaikki tiedämme, mahdollisuudet raskautua ovat hyvin paljon vähäisemmät, kuin kymmenen vuotta aiemmin. Sitten aloitamme raastavat lapsettomuushoidot, olemme adoptiojonossa ja lopulta 50+ -ikäisenä olen katkera miehelleni, jonka takia emme aloittaneet aiemmin lasten tekemistä.

Mikä siinä päätöksessä on miehelle niin suuri asia? Miksi mies ahdistuu, kun nainen alkaa haluta lapsia? Mikä oikeus miehellä ylipäänsä on ahdistua? Länsimaiden väestönkasvu luultavasti pysähtyisi, jos ei olisi määrätietoisia naisia, jotka "pakottavat" miehen haluamaan perheenlisäystä. Kovaa puhetta, tiedän sen. Mutta: olen lukenut riittävästi vauvakuume- ja odotusblogeja tietääkseni, että lapsenteon ensimmäinen (ja monasti jopa suurin) haaste on saada mies haluamaan lasta myös. Kuitenkin tuoreet isät ovat lähes aina onnesta mykkänä, ja karskimmankin äijän suusta kuulee, kuinka lapsi on parasta mitä hänelle on koskaan tapahtunut. Muutenkin isän rooli on nykyään ihan muuta kuin 30 vuotta sitten. Isä on lapselle yhtä tärkeä kuin äiti. Isän odotetaan osallistuvan lapsen elämään.

Puhun tässä blogissa lasten hankkimisesta ja tekemisestä. En halua loukata ketään, jolle lapsia ei tule tekemällä. Lapsia ei hankita tai tehdä, vaan niitä saadaan. Mutta lapsen saadakseen pitää nykyään ensin päättää, että lapsi saa tulla (ja saada mies suostumaan siihen myös).

En aio kertoa kellekään tutulleni tai edes lähimmälle ystävälleni tästä blogista. Miehelleni ehkä näytän tämän joskus. Tällä hetkellä kuitenkin haluan, että asia etenee välillämme keskustelemalla. Voi olla, että mies ei tajua kuinka tärkeä ja tuskallinen tämä asia on minulle. Toisaalta pelkään paljastaa sitä, koska tiedän että hän ahdistuisi aiheuttaessaan minulle sellaisia tunteita. Enkä halua myöskään, että lapsenteko aloitetaan minun painostukseni seurauksena.

Kaikki kommentit, erityisesti miehiltä, ovat tervetulleita!