Inhoan piirteitä, joita tämä tilanne minusta nostaa esiin. Käytän lastenhankkimista aseena miestäni vastaan riidoissa. Siinähän ei ole mitään järkeä, koska vain toinen meistä on tällä hetkellä halukas hankkimaan perheenlisäystä. Lukion psykologiassa puhuttiin defensseistä, ja tunnistan sen omalla kohdallani.

Tuntuu, että kaikkien riitojen perimmäiseksi syyksi muotoutuu minun mielessäni se, että haluan lapsia ja mieheni ei. Emme ole oikeastaan kertaakaan riidelleet itse tästä aiheesta. Kaikesta muusta kylläkin, paljon ja kovaäänisesti. Jossain vaiheessa heitän tiskiin toteamuksen, että tällaiseen suhteeseen en todellakaan halua mitään lapsia hankkia. Aha. Mitäpä mies siihen voisi todeta, kun hänkään ei niitä halua tällä hetkellä. Hyvä juttu.

Ehkä pitäisi ottaa aihe puheeksi, antaa keskustelun paisua megariidaksi ja kuorruttaa koko komeus itkupotkuraivareilla. Jostain syystä en itse saa suoraan sanottua, kuinka kipeä tämä asia minulle on. Kun se kalvaa koko ajan sielua, olen hermo tiukalla ja tulkitsen asioita täysin mielipuolisesti. Mieheni ei pääse helpolla, mutta en pääse minäkään.

Miten ihmeessä tällainen asia otetaan puheeksi ilman, että toinen luisuu hirvittävään tunnedraamaan ja toinen joutuu täysin puolustusasemiin?